Onpa ihanaa olla maalla, kun kaikki on hiljaista ja pimeän tultua on vain vanha talo ja sen lukuisat huoneet, joiden nurkissa voi lueskella kirjoja ja kuunnella musiikkia. On ikävä rakastani, joka jäi kaupunkiin jouluksi, mutta kai siihen on totuttava. Ikävään.

Yhtenä iltana alkoi tulla taas mitta täyteen kaupungissa. Enkä nyt siis puhu miehestäni, vaan yleensä. Ihan pienien asioiden suhteen. Luoja, että jotkut ihmiset ympärilläni voivatkin olla kuin rikkinäisiä levyjä. Toistavat samaa koko ajan. Vieläpä täsmälleen samoilla sanoilla. Tekisi mieli sanoa, että mä olen jumalauta nyt kuullut ton lauseen sellaset 10 kertaa kolmen päivän sisällä, että voisitko oikeasti keksiä jotain muuta tai keksiä ees jonkun synonyymin tuolle! Alan tulla siihen lopputulokseen, että erakoituminen on täydellinen vaihtoehto minulle. Minun on järjettömän vaikea sietää asioita, eikä minua kiinnosta mitä muut siitä ajattelevat.

Nämä rikkinäinen levy -ihmiset ovat muutenkin todella rasittavia. En todellakaan tajua miten he luulevat, että ympäröivää maailmaa oikeasti kiinnostaa heidän elämänsä jokainen pienikin yksityiskohta. Jotkut heistä ovat tuttavia ainoastaan silloin, kun tarvitsevat jotain ja heiltä puuttuu täysin kyky ymmärtää toisen tilannetta tai osata pitää turpansa kiinni hetkissä, joissa sitä oikeasti edellytettäisiin. Tai se olisi hyvän maun mukaista.

En väitä tässä, että olisin itse yhtään parempi. Mutta erakoituminen onkin siksi täysin mahtava vaihtoehto. Kenenkään ei tarvitse kärsiä sitä, kun minä jään jankkaamaan jotain pientä asiaa loputtomuuksiin asti. Koska minä teen sitä. Nyt olen vasta ensimmäistä kertaa tajunnut kuinka sietämättömiä putkiaivoisesti yhteen tai kahteen asiaan jumittuneet ihmiset ovat. Ei se mitään, jos kyseessä on ongelma, joka pitäisi ratkaista. Sen toisteleminen on vain hyvästä. Mutta luoja paratkoon niitä ihmisiä, jotka jäävät jankkaaman jotain muuta.

Huh. Sainpas raivottua. Voi vitutus, että onkin ottanut päähän taas kaikki jonkin aikaa. Onneksi paras ystäväni on aivan samanlainen. Nähdessäni hänet ohimennen jokin aika sitten hän oli aivan yhtä kyllästynyt kuin minäkin ja tajusi heti, mitä tarkoitin täysin liioittelevalla kiukustumisellani. Eläköön vittumaiset työympäristöt ja onnettomat parisuhteet ja muut kusipäät! Olen onnellinen siitä, kun eräs ystäväni kerran sanoi minulle, että sä olet paljon kiinnostavampi, kun sä olet vittuuntunut tai puhtaasti vihainen. Tai kun hän sanoi, että voisitko lakata olemasta onnellinen, susta on tullut tylsä. Onneksi joku kehtaa sentä laukoa totuuksia päin naamaa. Itselläni ei tuohon olisi munaa.

Pitäisikö aloittaa uusi blogi, mietin. Mietin aika usein, koska en ikinä ole tyytyväinen vanhoihin kirjoituksiini. Haluaisin kirjoittaa ikionnellista soopaa, jota kaikki voisivat lukea, mutta kun en osaa. En kai vain ole sellainen. Ikionnellinen siis.

Elämä on ihan hassu juttu. Asetunkohan minä koskaan minnekään. Kaikki muut ovat niin varmoja, niin onnellisia suurten päätöstensä kanssa, niin parisuhteessa, niin rakastuneita, niin niin niin... Minä katselin miestäni tänään kaupungilla, hän hymyilee minulle ihan koko ajan ja minä rakastan häntä, mutten uskalla enää sanoa sitä. Koska en halua kokea sitä pettymystä, kun hän ei vastaa, että "niin minäkin sinua". Kaipaan niin kamalasti, että hän sanoisi minulle jotain pysyvää, mutta meillä ei ole kuin päivä kerrallaan ja sen on vain riitettävä.

Muistan, kun aloimme seurustella. Ajattelin, ettei kukaan voi olla niin onnellinen kuin minä. Ajattelin, että pian se kaikki otetaan minulta pois, koska ei minulle suoda sellaista onnea. No, ei suotukaan. En minä saanut olla niin onnellinen. Eräs hindujoogi sanoi minulle kadulla joku viikko sitten, että olen varautunut, vihainen ja katkera ja elämästäni puuttuu rakkautta. Olipa kerrassaan helvetin mukava kuulla se vieraalta ihmiseltä. Sittemmin kuulin, että sama mies sanoo niin kaikille, jotka vain saa kadulla juttelemaan itselleen. No, tämän kansan keskuudessa tuollainen analyysi ei varmaan mene kamalan usein metsään.

Tykkään olla kotona itsekseni. Tykkään tavaroistani ja huonekaluistani ja kodistani. Minusta on alkanut vasta viime aikoina tuntua siltä, että kasvan tähän kaupunkiin vähitellen. Rakastan asua tässä missä asunkin. En osaa kaivata sitä mitä muilla on, koska en usko, että tulen saamaan sitä. Luen päivittäin merkintöjä blogeista ja facebookista, kun ihmiset kehuvat kuinka ovat sovittaneet sataa hääpukua, kuinka ovat muuttamassa onnellisesti miehensä kanssa yhteen ja kuinka mies on niin täydellinen, että hääkellot varmaan soivat ihan kohta, kuinka perheeseen on tulossa lapsi ja kuinka ihanaa ihanaa ihanaa ihanaa ihanaa ihanaa kaikki on. Olen todella väsynyt siihen, koska siitä ei ole kauan, kun toivoin itse saavani olla yksi heistä. Vie aikaa ennen kuin totun täysin siihen, etten ole tai tule olemaankaan.

Sitten on niitä ystäviäni, jotka eivät koskaan sano sanallakaan onnestaan mitään. Eivät ikinä. Paras ystäväni ei koskaan kerro kuinka ihana hänen miehensä on, mutta kun näen heidät yhdessä, tiedän hänen olevan onnellinen. Ja minä tulen onnelliseksi siitä. Eräs vanha ystäväni, ikivanha, ei koskaan sano kihlatustaan mitään, vaikka joskus haluaisinkin jopa kuulla, mutta hän jättää tämän täysin keskustelun ulkopuolelle ja joskus olen siitä vain niin kiitollinen, että ihan itkettää. Koska kun näen heidät yhdessä, he ovat todella onnellisia ja se riittää. Kun näin naapurini, ystäväni, kävelevän lapsi sylissään minua vastaan, näin ensimmäistä kertaa kuinka onnellinen hän oli. Ensimmäistä kertaa kahdeksan vuoden aikana minä tajusin, että minun ei tarvitse olla hänestä huolissaan, koska tuo pieni olento pitää hänet kasassa maailman loppuun saakka. Ja kun se pieni olento puhui minulle, niin minä sain tehdä aivan järjettömästi töitä, etten alkaisi itkeä suoraa huutoa, koska olin niin helvetin liikuttunut siitä, että ystävälleni oli annettu jotain niin suurta - vaikka se jokin niin suuri syntyessään särkikin minut aivan täysin. Mutta se oli parasta mitä hänelle ikinä olisi voinut tapahtua. Ja kun se pieni ihana mustasilmäinen poika osoitti minua maailman pienimmällä rukkasellaan, minä olisin halunnut sanoa ystävälleni, että älä huoli... minut on korjattu tässä ja nyt sata kertaa. En ole sinulle enää koskaan vihainen siitä mitä teit. Enkä enää koskaan rakasta sinua niin kuin rakastin. Ja se on hyvä.

Minua pelottaa kirjoittaa, että olen ollut... no... melkein onnellinen, hetkittäin. Pelkään, ettei se kestä. Että se aina otetaan minulta pois juuri, kun alan luottaa siihen. Mutta... olin onnellinen, kun vietin pitkän viikonlopun mieheni kanssa, jota näen aika harvoin. Olin onnellinen, kun heräsimme iltapäivällä, emmekä nousseet sängystä, vaan olimme siinä rauhassa, hän torkkui ja minä luin Anna Kareninaa. Olin onnellinen, kun hän soitti minulle tänään, kun olin kaupungilla ja kertoi jännittävänsä huomista, koska huomenna hänen todella pitkät hiuksensa leikataan ja hän ei enää ole se sama nutturapäinen poika, johon rakastuin. Mutta eipä hän kai ole muutenkaan. Me olemme aika eri ihmisiä nyt. Hiljaa mielessäni toivon, että nämäkin ihmiset löytäisivät toisensa ja vielä joskus minäkin sovittaisin sataa hääpukua. En tosin sano sitä kenellekään ääneen. On helpompi uskotella, etten koskaan toivonutkaan sitä, jos se otetaan minulta pois.

En ole kirjoittanut aikoihin. Jotenkin en ole halunnut jäsentää niitä hankaluuksia, joita olen kohdannut tai jättää niistä mitään muistoja. Hyviä asioita sen sijaan en ole ehtinyt kirjoittaa, vaikka niistä kaikille läheisille kai olenkin kertonut. Tänään ajattelin, että ehkä olisi aika taas kirjoitella jotain - vähän.

Tulin tänään yhdeksän jälkeen töistä. Ajatuksissani avasin television, mutta en ruvennut katsomaan sitä. Vaihdoin lakanoita ja mietteeni seilasivat ihan jossain muualla, kun äkkiä kuulin tutun äänen televisiosta. Käännähdin katsomaan ja siinä hän oli. Entinen ystäväni, näin voinen kai sanoa. Hiukset olivat lyhyet ja hän näytti tuplasti nuoremmalta kuin mitä viimeksi, kun näin hänet, mutta ilmeet olivat tuttuja. Se oli kamalaa, koska en voinut mitenkään katsoa sarjaa, jossa hän näytteli, koska en osannut suhtautua häneen millään tavalla. En osannut katsoa hänen ohitseen sitä roolia, jota hän teki. Osasin katsoa vain häntä.

Me olimme joskus todella hyvät ystävät.

En tiedä uskonko tuota edellistä lausetta enää itsekään. Uskoin sen silloin täysin vilpittömästi, koska ajattelin, että ihmiset oikeasti voivat ystävystyä vain siksi, että he tulevat aivan loistavasti toimeen ja heillä on samanlaisia ajatuksia ja he ymmärtävät toisiaan. Nyt, kun katselin tuota ihmistä, minun oli hyvin vaikea muistaa miksi ihmeessä pidin hänestä. Minun on ollut hyvin vaikea muistaa sitä jo kauan. Viimeksi, kun puhuimme puhelimessa monta kuukautta sitten, hänen mukavuutensa oli minusta ensimmäistä kertaa täysin muovista. En uskonut hetkeäkään sitä sympatiaa, jota hän minulle puhelimessa näytteli. Sitä arvostusta, jota hän taidokkaasti viljeli puheeseensa kehuessaan minua työssäni. Täysin arvotonta sanahelinää hienosti naamioituna. Uravalinta lienee osunut nappiin, kun teeskentely hipoo täydellisyyttä. Aloin muistella kaikkia niitä hetkiä, joissa hän oli tarvinnut minua. Kaikissa niissä hän tarvitsi vain jonkun ihailemaan itseään ja nostamaan egoaan. Hän tarvitsi jonkun, jota voisi käyttää ja jonka voisi sitten unohtaa, kun ajat vaihtuvat. Soulmate, hän sanoi minusta. Siinä taas yksi suuren merkityksen omaava sana, jota en enää usko. Soulmate, tervetuloa merkityksettömien sanojen reservaattiin.

Jos alkaisin miettiä miten typerä olen ollut joitakin vuosia sitten, joutuisin varmasti sellaisen itseinhon valtaan, että pilaisin mukavan koti-iltani täysin. En siis ala miettiä sitä, vaan tyydyn toteamaan, että olen onnellinen, että olen ollut täysin vedätettävissä oleva hölmö, koska nyt minulla ainakin on eväät tunnistaa milloin minua yritetään viedä kuin pässiä narussa. Ainakin teoriassa. Käytännössä en todellakaan tiedä tunnistanko moista koskaan, mutta osaanpahan ainakin epäillä.

On outoa, että vaikka me olimme todella läheisiä, hän ei koskaan juurtunut minuun. Ei sillä tavalla, ettenkö oikeastaan olisi tiennyt hänen katoavan yhtä nopeasti elämästäni kuin oli siihen tullutkin. Siksi onkin lohdullista tietää, että ne ihmiset, joiden kanssa olen taistellut vuosia, ovat jääneet. Ainakin toistaiseksi. Enkä usko, että jotkut katoavat koskaan. Vähän yli viikko sitten rakas vanha ystäväni, jonka kanssa olen vääntänyt ja tapellut ja tehnyt virheitä helvetin monen vuoden ajan, yllätti minut taas niin, että päivittelin asiaa vielä monen päivän jälkeenkin. Eikä hänen tarvinnut sanoa mitään, eikä minun oikein tarvinnut sanoa mitään ja minusta se on aivan ihanaa. Rakastan niitä kaurismäkeläisiä tekstiviestikeskustelujamme, kun voi sanoa suoraan:

Mä: -Sä oot ihana.

Hän: -Joskus.

Mä: -Usein.

Ja kumpikin tietää, että tuli mitä tuli me ollaan olemassa toisillemme, vaikka ei kuultaisi kuukausiin mitään. Ei tarvitse tappelun jälkeen pelätä, että karkottiko toisen sanomalla jotain. Ei tarvitse virheellisen tunnustuksen jälkeen kauhistua, että toinen ottaa sen kamalan vakavissaan tai vaatii mitään. Ei tarvitse sanoa kuin että "mun tekis mieli vetää sua turpaan" ja toinen tietää, että se on vain välittämistä. Se on ihanaa! Joten, kun näen entisen soulmateni televisiossa, enkä tunne häntä, niin en ole oikeastaan alkuunkaan pahoillani. Siinähän ne erotellaan, jyvät akanoista. Seuraavan kerran, kun joku sanoo minulle, että "sä olet mun soulmate, sä tajuut mua, mä soitan sulle huomenna" voin suhtautua asiaan varauksella. Mutta kun joku sanoo "en halua puhua nyt, kahellaan" niin se on for life. 

En pysty olemaan kotona yksin iltaisin ilman tekemistä. Olen jo kahtena iltana kahdeksan jälkeen laittanut lenkkivaatteet päälle ja pinkaissut ovelta juoksuun kohti Kaivopuistoa. Olen juossut niin kovaa, että sattuu ja veren maku nousee suuhun. Juossut karkuun, etteivät ajatukseni saisi minua kiinni heti, kun rasituksesta johtuva kipu hellittää. Juossut ja juossut ja nieleskellyt itkua.

Pidän asunnostani, mutten halua asua näin. En halua asua yksin. Poikaystäväni ei itse laita minulle viestiä, ei toivota hyvää yötä, ei kysy kuinka päiväni on mennyt. Kun kysyn milloin hän tulee käymään, hän ehdottaa jotakin päiväaikaa, koska illalla saattaa olla meininkiä. Hän ei pysty sopimaan, että tulisi luokseni yöksi. Hän sopii sen vain sillä varauksella, että JOS ei ole mitään muuta.

En meinaa jaksaa. Huomaan purevani hampaitani yhteen jatkuvasti. Haluaisin, että erilleen muutto pelastaa meidät ja saa hänet tajuamaa, että hän kaipaa minua. Ilmeisesti toiveeni ja uskoni siihen oli aivan turha, ei hän kaipaa minua... ei hän edes halua nähdä minua kuin kerran tai kaksi viikossa. Olen ahdistunut ja surullinen ja huomaan kaipaavani ihmistä. jota en edes haluaisi kaivata. Mutta minä tiedän syyn. Kaipaan siksi, etten saa rakkautta ihmiseltä, jolta sitä haluaisin. Yritän korvata sen jollain muulla, joka edes jotenkin jäljittelisi sitä lämmön tuntoa, jota kaikki muut vitun ihmiset tuntuvat ympärilläni saavan kokea - ja jota minä saan vain kaivata.

En jaksa ymmärtää mihin minua koulutetaan. En jaksa ymmärtää miksi minä en saa olla onnellinen ja tasapainoinen. Miksi minä en saa tuntea ehdotonta ja pysyvää varmaa rakkautta. Miksi minä en saa luottamusta ja toivoa. Miksen? Alan huomata vältteleväni onnellisia ystäviäni. Toivon, etteivät he ala ylistää minulle parisuhdettaan, koska en yksinkertaisesti vain jaksa kuunnella. Olin niin kiitollinen ystävälleni tänään, kun hän ei sanallakaan maininnut kihlattuaan. Antoi minun olla rauhassa vihainen ja surullinen. Kiitos.

Kun olin juossut itseni täysin rikki ja uuvuksiin, kävelin väsynein askelin vanhan kotini eteen Ullanlinnaan. Pysähdyin kadulle ja tuijotin asunnon ikkunassa palavaa samanlaista pehmeää valoa kuin minulla. Rakastin sitä asuntoa aivan kamalasti, koska tunsin olevani siellä turvassa. Se tuntui silti aivan kamalan kaukaiselta. Aivan kuin siitä olisi tuhat vuotta, kun asuin siellä. Hetken mielijohteesta kävelin oven eteen kadulle ja pysähdyin siihen. Tulen ikuisesti muistamaan siinä kohdalla sen heinäkuisen yön vuosia sitten, kun minulla oli valkoinen mekko ja paljaat varpaat ja yö oli lempeä ja tähdet jossain kaukana. The most truly fantastic smile I´ve ever seen. 

Huomaan vain kaipaavani pois. Ihan mihin vaan ja ihan mitä vaan, ettei tarvitse olla niin surullinen koko ajan. Ettei tarvitse koko ajan pelätä tai miettiä miksi se ihminen, jota rakastan, ei halua edes sanoa minulle hyvää yötä. Mitä niin kamalaa minä olen tehnyt...?

Asuntoasiani näyttää päivä päivältä paremmalta, nyt vuokranantaja oli vain jo sanonut, että voisin kirjoittaa hänelle jotain sitten, kun ystäväni on muuttamassa pois ja että mukavaa, jos voin muuttaa asuntoon heti hänen jälkeensä. Mahtavaa! Alan jo olla innoissani siitä, että saan taas tavallaan aloittaa alusta, mutta kuitenkin säästää tärkeimmän: rakkaani, vaikka emme asukaan yhdessä. Ja saan palata tavallaan takaisin kotiin, Punavuori-Ullanlinna -akselille. Se on kuitenkin miun kaupunginosa alunperinkin.

Eilen koin myös jotain maailman sympaattisinta, josta sanon vain, että lämmittää kovasti, kun ihmiset, joita en ole vuosiin enää tavannut tai joiden kanssa en ole edes kunnolla jutellut, haluavat auttaa minua. Sitä paitsi, kukapa voisi sanoa, että teiniaikojen lempiyhtyeen kitaristit yrittävät järkätä siulle asunnon, kun kuulevat, että etsit sellaista. Toinen, se, jota et edes kunnolla tunne sanoo, että saisit sen vielä pari sataa halvemmalla kuin muut, koska hän nyt sattuu omistamaan sen. Eikä! Jouduin kieltäytymään, koska olin sopinut ihanasta uudesta kodistani jo kaverini kanssa, mutta kun kerroin tapahtuneesta yhdelle ystävälleni, hän  vaan totesi, että noin käy ainoastaan elokuvissa. Niinpä! Minulle käy oikeasti normaalia useammin kuin elokuvissa. Siksi silloinkin, kun on maailman paskin päivä, on jotain, joka saa hymyilemään!

Lisäksi haluan hehkuttaa kuinka ihania ystäviä minulla ylipäätään on. Yhden kanssa juorusin melkein pari tuntia eräänä iltana puhelimessa, yksi hommasi miulle asunnon ja töissä museossa kaikki ovat kannustavalla mielellä ja sanovat, että ratkaisu kahdesta asunnosta kuulostaa oikein hyvältä ja varmasti tekee hyvää! On ihania, kun tällaisia ihmisiä on lähellä! On ihanaa, että he jaksavat sanoa kivoja asioita ja olla avuksi. Jopa ne, joiden et uskoisi edes muistavan nimeäsi.

On lohdullista tietää, että minullakin on niitä Ihmisiä, joiden kanssa sukset ovat menneet tuhannesti ristiin, on tehty vääriä valintoja, on otettu yhteen ja on oltu puhumatta melkein vuoteen. Ja silti he ovat siinä ja välittävät omalla sanattomalla tavallaan ja minä tiedän, että he tajuavat minua. He ovat miun Ihmisiäni.

Olen pikkuhiljaa ja varovasti alkanut kertoa ystävilleni, että etsin asuntoa ja muutan varmaan pian pois poikaystäväni luota. Reaktiot ovat lähes poikkeuksetta olleet tällaisia: "Onpas vähän jännä tilanne. Ei yleensä parisuhteessa tiedä hyvää, jos toinen haluaa etäisyyttä toisesta." Toinen kommentti oli: "Kyllä sä pärjäät yksinkin ja ehkä  löydät jonku uuden miehen!" MITÄ HELVETTIÄ!? En minä ole eroamassa, olen vain muuttamassa takaisin omaan kotiin, koska yhteinen asuntomme on LIIAN PIENI. Miksei kukaan näe asiassa mitään hyvää? Miksei kukaan sano, että tämä varmasti vahvistaa meitä ja sen sijaan, että olisimme hätiköineet, rakensimme hitaasti ja varmasti suhteen, joka pitää ja jossa on tilaa ja joka kestää sitten paljon paremmin? Ei sillä, ei kai pitäisi tarvita kenenkään toisen mielipidettä, mutta eivätkö toisten ihmisten mielipiteet muodostu juuri siitä, että he sanovat miten ovat nähneet asioiden menevän. Eikö kukaan oikeasti ole nähnyt, kun tällainen tilanne on ratkaisu onnelliseen loppuun?

Olen mielessäni sisustanut jo asuntoa, jota en ole edes vielä vierallisesti saanut. Minulla on se huono puoli, että tuppaan haaveilemaan aina liialti etukäteen, mutta kai se helpottaa sopeutumaan siihen ratkaisuun, kun on jo mielessään luonut sen kodin ja ajatellut sen niin ihanaksi kuin mahdollista, että sinne meneminen ei sitten tunnu enää niin pahalta. Olen muistellut lämmöllä asunnon keittiötä, joka oli ranskalaistyylisen keskeneräinen. Inhoan normaalisti puupintoja, mutta nyt mieleni on jostain syystä alkanut tehdä Ikean puista työtasoa työ- ja ruokapöydäksi. Ehkä kannattaa kuitenkin sen suhteen luottaa tummaksi maalattuun versioon, koska se sopii huomattavasti paremmin muuallekin. Olen myös haaveillen katsellut suuria maalauksia tai kuvia, koska asunnon katonrajassa on niin paljon tilaa, että sen saisi helposti ihanaksi jollakin suurella kuvalla.

Huomaan itsestäni, että kun kuitenkin pystyn suunnittelemaan asunnon sisustusta, kai minussa joku toivo muiden epätoivoa aiheuttavista lausunnoista huolimatta elää. Pieni toivo siitä, että puolisoni on oikeassa, että tämä tekee todella hyvää. Ehkä on jonakin aamuna kiva herätä omasta sängystä, katsella sisäpihan rauhallista elämää, pistää töppöset jalkaan ja juosta aamu-uinille kellarikerrokseen. Sen jälkeen kääriytyä isoon vilttiin ja lukea oman sängyn nurkassa maailman parasta kirjaa ja olla tekemättä yhtään mitään. Ja ehkä pitää ajatella, että saan nyt muutaman lisävuoden unelmalleni asunnosta aivan kaupungin keskustassa. Vaikka olenkin kotoisin maaseudulta, olen silti ihan citygirl. Suurimmaksi osaksi. En kaipaa pikkukaupungin hidasta elämänmenoa tai välttämättä edes paljoa tilaa. Ja ainahan kotiin voi mennä takaisin, kun kaipuu sinne iskee. 

Uusi koti taisi sitten löytyä - tietenkin sillä ehdolla, että vuokranantaja hyväksyy minut uudeksi vuokralaiseksi, joka tietenkin minun tämän hetken tuurillani saattaa olla hyvin epätodennäköistä. Kävin eilen katsomassa ystäväni kohta vapautuvaa asuntoa, josta jo aiemmin kirjoitinkin. Se oli hyvin pieni, superkorkea yksiö, jossa vessaan tuskin mahtuu suihkuun, ellei istu alas pöntön päälle ja jossa pesukone on sijoitettu eteiseen. Kaikki oli silti juuri uusittua, maalattua ja remontoitua, joten asunnon yleiskunto löi laudalta kaikki ne asunnot, joiden näytöissä kävin. Asunto oli pohjaratkaisultaan lähes samanlainen kuin ystäväni E:n yksiö Iso Roobertinkadulla ja minua huvittikin suunnattomasti, kun kahden ikkunan kulmahuoneiston tunnelma, jossa naapurin seinä on kahden metrin päässä ulkona, tuntui niin kamalan tutulta. Olisi ollut hauskaa asua tuolla silloin, kun hänkin vielä asui samanlaisessa asunnossa parin sadan metrin päässä.

Vaikka asunto olikin kiva ja vaikka olenkin jo Helsingissä tottunut asumaan äärimmäisen ahtaasti, itkin silti matkalla kotiin. Ei se ehkä ollut niinkään asunnosta kiinni, lähinnä kai vain siitä, että mennessäni kotiin, ei siellä enää ole sitä lämmintä ihanaa tunnelmaa, joka Hermannissa sijaitsevassa väliaikaisessa kodissani vallitsi. Siellä ikkunoista sentä näkee puita ja leveän kadun, tuolla vain ahtaan sisäpihan. Itkin, koska ajattelin, ettei poikaystäväni varmaan halua tulla viettämään aikaa kanssani noin pienessä yksiössä, vaan pysyy sitten mielummin kotona ja minä sitten pysyn tuolla ja olen yksin. Itkin, kun ajattelin, että unettomat pitkät yöt etelä-Helsingissä palaavat jälleen. Muistan asuessani Jääkärinkadulla, kuinka monta yötä makasinkaan valveilla ahdistuksen valvottamana ja purin hampaitani yhteen. Tänä aamuna huomasin päänsäryn yltyneen taas samaisesta syystä.

Pelkään, ettei se mistä haaveilen, koskaan koita. Että minä asun tuolla yksin odottaen jotain mitä en koskaan saa ja pian huomaan, että lohtu siitä, että seurustelen silti rakastami ihmisen kanssa, vaikkemme asukaan yhdessä, on myös vain hatara muisto. Vahva uskoni siihen, että tämä tekee kaiken paremmaksi ja tekee meille hyvää, alkaa pikkuhiljaa hiipiä rinnassa polttavan ahdistavan tulen myötä. Tilalle hiipii pelko, joka kietoo suuret kouransa kaulan ympärille ja alkaa hiljalleen puristaa yhä kovemmin ja kovemmin. Jossain vaiheessa kuuluu naps, henkitorvi katkeaa ja pimeys tulee.

Kävin tänään ensimmäisessä asuntoesittelyssä. Asunto oli Mäkelänkadulla ja 31 neliötä. Ajattelin, että olisi vihdoin ihana muuttaa johonkin hieman isompaan kämppään, kun on asunut kauan niin pienessä. Tullessani näyttötilaisuuteen piha oli täynnä ihmisiä. Ajattelin, että okei, mulla ei ole tähän mitään saumaa, koska en osaa mennä puhumaan kiinteistövälittäjille. Siitähän se kai on kiinni. Asunto oli ylimmässä kerroksessa, näkymä puistoiselle Mäkelänkadulle. Ihanaa - vai onko?

Astuessani sisälle asuntoon kamalassa tungoksessa tiesin jo eteisessä, ettei se ole minua varten. Asunto oli sanalla sanoen AIVAN KAMALA. Vessa oli ehkä yhden neliömetrin kokoinen, kamalalla ruskealla laatoituksella varustettu ja vessanpytyn takana oli ruosteinen suuri putki ja suihku suoraan yläpuolella. Keittiö oli ehkä puolentoista neliömetrin kokoinen ja seisomatilaa siellä ei ollut ollenkaan. Kaappien ovet ottivat kiinni uuniin ja jääkaappi oli tungettu eteisen tukkeeksi.

Huoneita asunnossa oli kaksi. Toisen huoneen seinää peittivät halkeilleet ja kiskoiltaan olevat peilikaapit. Toisen huoneen seinästä työntyi esiin eteisen syvennys. Koko asunnossa vallitsi kamala ummentuneen ja suitsukkeiden haju. Ikkunat olivat likaiset ja liikenteen äänet kuuluivat selvästi sisälle asti. Seisoessani siinä yritin punnita hyviä puolia. Tämä olisi lähellä poikaystävääni. Ja siinä ne hyvät puolet sitten olivatkin. Asunto oli niin kamala, että teki mieli ruveta itkemään. Poistuin jättämättä hakemusta ja ajattelin, että minä TIEDÄN sitten, kun se oikea asunto osuu kohdalle.

Heti, kun olin lähtenyt näytöstä, sain ystävältäni tekstiviestin, jossa hän sanoi, että hänen 24 neliön yksiönsä Albertinkadulla on vielä vapaa ja saisin sen, jos haluaisin. Aivan kuin järjetön painolasti olisi heitetty sydämeltäni. Minulla siis on asunto, vaikka yksikään näyttö ei menisi putkeen. Kysyin häneltä millainen kylpyhuone asunnossa on, koska edellisen kylppärin kauhukuva leijui vielä mielessäni. Hän vastasi, että se on oikein tilava, juuri rempattu, mahtuu pesukone ja siellä on lattialämmitys! LATTIALÄMMITYS! Olin kuolla onnesta. Kylmää talvea inhoavana ihmisenä lattialämmitys on parasta mitä asunnon suihkussa voi olla!

Huomenna matkaan katsomaan mahdollista uutta kotiani. Se on 1906-rakennetussa ihanassa tornitalossa, jonka porraskäytävät ovat koristeelliset ja korkeat. Kellarissa on uima-allas ja sauna! Katu on rauhallinen ja pari hyvää ystävääni asuu aivan lähellä. Vaikka huomenna onkin vielä näyttö Hämeentiellä olevasta ihanasta asunnosta, uskallan jo melkein luottaa siihen, että viihtyisin tuossa minulle jo tarjotussa asunnossakin oikein hyvin. Ennen kaikkea minua kuitenkin hymyilytti se, että asuin neljä vuotta tuolla samalla seudulla ihanassa vanhassa talossa. Olisi kai ihan hauskaakin palata takaisin kotikulmille ja käydä taas pitkillä iltalenkeillä Kaivopuistossa.

En muuta enää takaisin Vallilaan, jossa puolisoni kanssa asuin. Eikä hän kai enää ole puolisoni, hän on vain poikaystäväni. Kun putkiremontti on ohi, tavarani viedään varastoon, jossa ne odottavat uuteen kotiini pääsyä, josta en vielä tiedä mitään. Itkin monta tuntia eilen sitä, että kaikki loppuu. Että siinä missä muut menevät eteenpäin, minä menen taaksepäin. Mutta kai ratkaisu asua yhdessä oli alunperinkin väliaikainen. En oikeastaan ole surullinen siitä, että luovuin Ullanlinnan kodistani. Se oli liian pieni, jopa minulle yksin. Toisaalta, eivätpä ne asunnot keskustassa sen isompia ole. Pitäisi kai sitten muuttaa kauemmas.

Poikaystäväni sanoi, että hän tarvitsee tilaa itsenäistyä, kasvaa ja selvitellä omaa päätään. Hänelle tämä ei ole loppu, ei edes lopun alku, vain askel taaksepäin. Minä en enää tiedä mitä tämä on. Hän sanoi, ettei tämä meitä erota, vaan vahvistaa - toivottavasti. Ja että joskus sitten, kun hän on valmis ja varma, me muutamme yhteiseen isompaan kotiin. Se tuntuu nyt kaukaiselta, kun ei asuta vielä erilläänkään. Enkä tiedä jaksanko uskoa siihen, vaikka haluaisinkin. Ymmärrän häntä kyllä, pelkään vain, että hän on väärässä. Mutta jos olemme erotaksemme, niin eroamme varmasti kuitenkin - asuimme yhdessä tai emme. Ehkä helpompi sitten niin, ettei tavaroita tarvitse enää jakaa, jos se päivä joskus koittaa. Tietenkin toivon, että tämä on hänen yrityksensä vain pelastaa kaikki ja luoda vakaa pohja, jonka päällä me sitten joskus olemme varmoja - ja onnellisia.

Olen yrittänyt ajatella jotain hyvää, koska niin kai on pakko tehdä. Pakko on yrittää mennä eteenpäin, vaikka siinä missä Hän muuttui heti eilen vapautuneemmaksi ja suuteli minua useasti ja sanoi nyt kuukausien tauon jälkeen kauniita asioita, minun sydämeni päälle heitettiin monen tonnin tiiliskivi, enkä osannut niistä hetkistä nauttia. Katselin häntä vain surullisena ja ajattelin, etten enää herää hänen vierestään. Mutta ehkä joidenkin ihmisten on mentävä kauemmaksi, voidakseen tulla lähemmäksi. En tiedä. Enkä oikein jaksa ajatellakaan asiaa. Ystäväni tarjoutuivat heti tapaamaan minua ja tukemaan - sanoivat, että olen tärkeä. Se lämmitti ihan kamalasti, vaikka halusinkin vain sanoa, että tahdon vain mennä uuteen kotiini peiton alle ja katsoa Gilmoren tyttöjä.

Löysin maalta vanhoja kouluvihkojani, jotka olivat pullollaan yläasteen fysiikan ja kemian tunneilla kirjoitettuja tarinoita. Ne sijoittuivat milloin Pariisiin, milloin Lontooseen ja milloin jonnekin kauas maailman ääriin asti. Luin niitä syvän ihastuksen vallassa. En siksi, että ne olisivat olleet jotenkin poikkeuksellisen hyviä, mutta siksi, että niiden juonet pysyivät kasassa, ne olivat täynnä kauniita mielikuvituksen tuotteita ja ihania selviytymistarinoita ajoilta, jolloin itse olin yksinäinen ja koulukiusattu.

Puolisoni aina vitsailee siitä, etten osaa mitään, koska olen yliopistossa. Hän on siinä oikeassa, koska meille ei anneta minkäänlaista käytännön koulutusta, vaikka täytyykin myöntää, että sitä minä todella olisin kaivannut. Tekemistä. En vain joutavaa hienoilla sanoilla jaarittelua. Kun hän joutuu vastaamaan tosissaan, hän sanoo, että minä osaan kirjoittaa. Se lämmittä mieltä, koska hänestä kohteliasuutta on hyvin vaikea puristaa ulos. Kirjoittaa. Olen monta vuotta vältellyt kirjoittamista, koska jossain vaiheessa vuosia sitten se alkoi ahdistaa minua. Sitä ennen se oli ainoa pakokeinoni kaikesta maailmassa. Se tuli luonnostaan, se oli osa minua. Nyt kun mietin, en saa sanoja paperille. En saa niitä sinne niin kuin haluaisin, en osaa kertoa asioita niin, että ihmiset tajuavat ne oikein ja vielä vähemmän saan minkäänlaista tarinaa pysymään kasassa.

Suunnitellessani tulevaa graduani erään näytelmän äänisuunnittelusta ja musiikista, puolisoni sanoi, että tämän jälkeenhän voin hakea opiskelemaan äänisuunnittelua Teatterikorkeakouluun. Kysyessäni häneltä, että uskoisiko hän todella, että minusta olisi siihen, hän totesi: miksei. Ääniteknikolta tuo on huomattavan suopea lausunto. Itse kuitenkin mietin, että olisiko vastaus siihen mitä haluan tehdä, kutenkin yksinkertaisempi kuin luulen. Minun on kamalan usein vaikea vastata siihen miksi haluan isona. Syy on, etten oikeasti tiedä. En vain tiedä. Mutta pitäisikö minun kuitenkin kirjoittaa? Ei asiatekstiä, vaan ihan puhdasta fiktiota. Tätini sanoi kovin usein, että minusta voisi tulla dramaturgi, niin kuin hänestä. Itse en uskonut siihen sekuntiakaan. Enkä usko vieläkään. Mutta ehkä minun pitäisi vain kirjoittaa. Edes itselleni, jos ei muuten.

Oltuani seitsemän vuotta yliopistossa tajuan, ettei se ehkä sittenkään ollut se mitä olisin halunnut. Se oli vain helppo tie, helpot opinnot, löysät aikataulut (jos niin haluaa) ja paljon pelkkää kirjoittamista ja musiikissa tietenkin jotain säveltämis- ja teoriaopintoja. Nyt vaan kadehdin ihmisiä, jotka saavat tehdä oikeasti jotain. Kadehdin puolisoani, jonka työ on tekemistä - ja jossa hän on helvetin hyvä. Hänelle soitettiin kolmesta paikasta kesällä ja pyydettiin syksyllä töihin, koska ihmiset olivat kuulleet, että hänellä ei juuri nyt ole työpaikkaa. Hän valitsi niistä tietenkin pitkäaikaisimman, vaativimman ja ehkä mielenkiintoisimmankin. Ja voi, kun ensi-ilta tuli, niin äänisuunnittelija, jonka apuna hän työskentelee, kehui hänet koko suuren teatteritalon johdolle maasta taivaisiin ja firma, joka hänet oli palkannut, alkoi jo pelätä, että seuraavassa hetkessä heidän työntekijänsä olisi varastettu tuon talon palvelukseen. Olin hänestä niin ylpeä ja hän vain hymyili ja sanoi vaatimattomasti, että se tuntui ihan mukavalta, kun kehuttiin.

Kaipaan proggistyöskentelyä. Kaipaan intensiivisiä työjaksoja ihmisten kanssa, sitten ensi-iltaa ja sitten eteenpäin siirtymistä. Pidän teatterityöstä valtavasti, mutta toisaalta siitä pitäisivät varmasti kaikki, jos sitä joskus saisivat maistaa. Ennen kaikkea kaipaan kuitenkin tekemistä. Konkreettista valokaluston raahaamista paikasta toiseen, lavastuksen pystyttämistä, pukujen korjaamista... En pidä alkuunkaan yksin kotona istumisesta ja kirjojen referoimisesta. Se on äärimmäisen tylsää. Yliopisto on äärimmäisen tylsää ja sitä paitsi - koko hemmetin akateemisuus on alkanut kuvottaa minua. Eräänä päivänä istuin elokuvatutkimuksen avausluennolla ja kuuntelin, kun ihmiset jakoivat mielipiteitään elokuvan vaikutuksista kulttuuriin, historiallisesta poetiikasta, estetiikasta ja sitä kuinka ihmisten maailmankuvanmuutoksia voidaan tutkia elokuvatutkimuksen puitteissa. Ja suoraan sanoen, minua ei kiinnostanut, ei sitten yhtään. Sen sijaan katsoin elokuvaa ja mietin, että sen äänisuunnittelu on kerrassaan ennalta-arvattavaa ja B-luokkaista.